Historia
 |
Elämän merkitystä ei mitata sen pituudella. (T. Tuulio)
Muistoissamme
Minna Saarinen 22.12.1963 - 08.09.2006
Lämpimänä syyskuun aamuna saimme suruviestin – vaihtoehto, joka oli tiedossamme, mutta josta emme olleet juurikaan halunneet puhua - oli käynyt toteen. Minna on poissa. Tieto sairaudesta ja sen aiheuttamat suuret kivut varjostivat hänen kahta viimeistä elinvuottaan. Tästä huolimatta monikaan ei tiennyt, kuinka vakavasti hän oli sairas, sillä omia asioitaan Minna ei koskaan liikoja levitellyt, eikä myöskään toisten sääliä kaipaillut. Sairaudesta puhuminen kaikkien kanssa ei vain sopinut hänen luonnolleen, ja ”jos ei muuta juttua riittänyt ei tarvinnut siitäkään sitten puhella”. Minnan oli hyvin vaikea hyväksyä sairauttaan ja kuoleman
mahdollisuutta – voinkin hyvin kuvitella hänet reklamaatiolappu kourassaan taivaallisella palveluluukulla tivaamassa kuinka näin on nyt päässyt käymään!
Itse tutustuin Minnaan joskus 90-luvun alkuvuosina ja huolimatta siitä, että asuimme hyvinkin kaukana toisistamme ja koirani ovat kaikki olleet toisesta kennelistä, ystävystyimme lujasti. Yhteyttä pidimme yllä alkuun viikottaisilla, lopulta lähes päivittäisillä puheluilla. Puhelumme saattoivat kestää parikin tuntia ja siinä ajassa ehdimme puimaan niin omat, työ- kuin koiramaailmankin viimeisimmät uutiset ja suunnitelmat. Kiitos kännyköiden, hands free-piuhojen ja edullisten liittymien, sain Minnasta juttuseuraa vaikkapa iltalenkeilleni. Ja eräällä sellaisella hän sitten kertoi sairastumisestaan. Kamppailu sairauden eri vaiheiden kanssa heijastui puheluihimme ja toisinaan niiskutimme molemmat linjalla. Suunnitelmiakin silti kehiteltiin, joista yksi oli matka Puolaan maailmanvoittaja näyttelyyn marraskuussa 2006. Koiratkin ehdittiin ilmoittaa, mutta se matka jäi nyt molemmilta tekemättä. |
|
|---|
Minnasta saattoi helposti saada kovan vaikutelman. Paras paikka tutustumiseen kun ei todellakaan ollut näyttelykehän laitamilla, eikä ainakaan kesken kehän. Koska Minnalla oli aina useampi koira näyttelyssä ja hän pyrki keskittymään käsillä olevaan hetkeen, eivät kyselyt mahdollisista pennuista tms. siinä vaiheessa tuntuneet hänestä tärkeiltä. Jokunen tiuskaisu lieneekin lipsahtanut juuri näissä tilanteissa. Kehän jälkeen oli aivan toinen hetki kyselyille, nyt oli aikaa keskustella ja kertoa myös omista koiristaan. Minnalta saattoi myös aina kysellä apua erilaisten koiraongelmien kohdalla. Hän neuvoi mielellään niin aloittavia harrastajia kuin pitempäänkin mukana pyörineitä. Vuosien saatossa todellinen Minna tuli minullekin yhä paremmin tutuksi. Ärhäkän ulkokuoren alla kun sykki lämmin ja toisia huomioiva sydän. Mielestäni hän oli toisinaan kuin pippurinen, piikit pörhöllään oleva siili ja kuitenkin samalla sisältä niin herkkänahkainen. Sanoinkin sen hänelle usein, mutta en ole kyllä ihan varma pitikö hän vertauksestani.
Minna oli hyvin sosiaalinen ja erinomainen seuraihminen, jolla oli runsaasti kokemusta ja tietoa eri roduista. Hän ei varmasti jäänyt tuppisuuksi koiraporukoissa ja hänen tarinoitaan oli hauska kuunnella. Myös näyttelykehien laitamille sopi hyvin Minnan hurtti huumori, jota hän viljeli niin ohikulkeville kuin kehässä olevillekin. Samaa huumoria tarvittiin myös lukuisilla ulkomaanmatkoilla, joissa Minna vastasi asioiden sujumisesta toisinaan järjestelykykyään ja toisinaan hermojaan venyttäen. Ulkomaanmatkat, lähinnä koiranäyttelyihin, olivat Minnalle hengähdystauko arjesta. Matkat toivat vaihtelua ja ikään kuin nollasivat jokapäiväisen uurastuksen. Näiltä matkoilta Minna sai menestyksen lisäksi lukuisia ystäviä, niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin. Monet meistä tulevat varmasti ikävöimään hänen teräviä kommenttejaan, vallattomia vitsejään ja hersyvää nauruaan näyttely- ja kisapaikoilla.
Koirathan olivat Minnalle elämäntapa. Kasvattajanimi Rajalinjan on hänen isänsä peruja 60-luvulta ja saksanpaimenkoirien joukossa hän vietti nuoruusvuotensa. Pentulaatikot tulivat jo pienenä tutuksi ja alle 15 kiloisena hän jopa keikkui vetokisoissa pulkkapainona. Ensimmäinen venakko hankittiin perheeseen 1983 ja vuodesta 1986 hän jakoi kennelnimen yhdessä äitinsä Milja Saarisen kanssa. Minna oli Suomen oloissa tuottelias kasvattaja, sillä 20 vuoden aikana kennelissä syntyi 39 borzoipentuetta. Minna oli tiedonjanoinen ja tutki koiriensa taustoja innolla. Neljän ensimmäisen pentueensa jälkeen hän tuotti uutta jalostusmateriaalia ulkomailta, uroksen (Fin & Est Mva V-92 Phaedra Kojiki) ja nartun (Fin & Est & Rus Mva Greyhaven Shadow of a Star) Amerikasta. Näiden tuontien myötä alkoi Rajalinjan menestys ja lukuisia näyttelytähtiä eri pentueista nähtiin kehissä niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Meriittejä riittäisi varmasti pitkä lista, mutta jotain mainitakseni: 14 kasvattia ehti saavuttaa kansainvälisen muotovalion arvon, Euroopan Voittaja-98- & 99-tittelit, Euroopan Juniori Voittaja-00-titteli, Maailman Voittaja-02-titteli, Euroopan Voittaja-03-titteli, useita eri maan valioita ja serttivoittajia jne. Minnan kasvatteja tai kasvattien jälkeläisiä löytyy tänä päivänä ympäri maailman lukuisista eri kenneleistä. Suomen lisäksi ainakin Amerikasta, Italiasta, Itävallasta, Ranskasta, Ruotsista, Saksasta, Sveitsistä, Tsekistä ja Virosta. Tältä kesältä yksi mieluinen muisto hänelle lienee ollut BIS –pennun valinta omassa Borzoiklubin erikoisnäyttelyssämme. Tuomarin ja yleisön ihastus hänen nuoreen Maijaansa (Rajalinjan Jabbadabbaduu) lämmitti varmasti mieltä. Pentue oli kannattanut tehdä, vaikka sairaus olikin jo todettu siinä vaiheessa!
|
Minnalla oli varma näkemys siitä, miltä borzoin tulisi näyttää ja kuinka sen tulisi liikkua. Vaikka hän saattoi arvostella tiukastikin eri koiria, ei hän säästellyt omiakaan. Kehittämisen varaa oli siis myös hänellä itselläänkin. Minna kasvatti oikeastaan itselleen, ei pentuvarausten mukaan, hakien eri yhdistelmistä sitä jotain toivottua ominaisuutta. Kun pentue sitten syntyi, hänen tarkka silmänsä noukki yleensä ”ne oikeat”, jatkokasvatus-pennut jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Luopuminen ei ollut aina helppoa hänelle ja jos pentu tulikin jostain syystä takaisin – se myös useimmiten jäi Minnalle loppuiäkseen. Minna ei missään tapauksessa halunnut kasvateistaan kiertolaisia, ennemmin ne saivat jäädä temmeltämään hänen omalle kotipihalleen. Onneksi hänellä oli apuna äitinsä Milja ja sisarensa Paula perheineen, jotka mahdollistivat koirien hoidon myös hänen työpäiviensä ja erityisesti sairautensa aikana. |
|---|
Minnan perhe: Milja, Paula, Taneli, Sami ja Simo, merkitsivät hänelle erittäin paljon. Vaikka napinaa ja leimahduksia tapahtui puolin ja toisin, olivat siteet perheeseen todella vankat. Jo ennen sairastumistaan yhteydessä oltiin päivittäin ja Minnan sairauden puhjettua useaan kertaan päivässä. Minnalle sisarenpojat olivat hyvin tärkeitä ja rakkaita. Ulkomaan matkoilta hankittiin aina pojille tuliaiset ja kotimaassa herkuteltiin Minnan erinomaisten kokkausten parissa. Poikien kiinnostus koiraharrastukseen oli varmasti Minnalle mieleen ja ehkäpä hän ajatteli poikien mahdollisesti haluavan joskus jatkaa kasvatustyötä suvussa olleella kennelnimellä. Tiedä häntä, mutta ylpeän tädin äänellä hän ainakin poikien kasvua seurasi. Kuinka suuri suru onkaan nyt laskeutunut Minnan läheisten harteille, kun hän – tytär, sisar, täti - on poissa.
Minna inhosi sairaaloita ja onnekseen hän sai olla kotona loppuun saakka. Eräänlaiset jäähyväiset olimme jo keskenämme jättäneet kesäkuussa erikoisnäyttelystä lähdön hetkellä. Halasimme toisiamme kahdesti, emmekä sanoneet sanaakaan - ystävien kesken ei aina tarvita sanoja - ja erosimme. Se oli viimeinen kerta, kun kohtasimme kasvotusten, enkä tiedä, kumpi oikeastaan lohdutti ja ketä. Luulenpa, että molemmat aavistelimme, ettemme ehkä enää näkisi toisiamme. Viimeisinä viikkoina hän oli jo hyvin väsynyt, eikä jaksanut vahvan lääkityksen johdosta puhella kauan puhelimessa. Periksi hän ei kuitenkaan antanut ja niin hän sai nukkua pois omassa vuoteessaan, rakkaat koirat ja omaiset ympärillään. |
|
|---|
Minnan kuolema on koskettanut syvästi hänen laajaa ystävä- ja tuttavapiiriään. Ei vain meitä suomalaisia ystäviä ja venakkopiirejä vaan yli rotu- ja maanrajojen. Monet muistavat ja tunnistavat hänet erityisesti valkoisesta puserosta, numerolapusta hihassa ja tummasta housuhameesta, joita Minna käytti usein näyttelyissä. Kiharat kasvojen ympärillä ja ilkikurinen ja samalla napakka ilme. Minulle Minna muistuu mieleen mitä ihmeellisimmistä yhteyksistä, kuten karjalanpiirakoista, lasten liukureista ja juhlapuvuista, kakkuvuuista, kertakäyttögrillistä, kevätkylvöksistä ...
Paljon jäi vielä sanomatta ja monella lienee oma tarinansa kerrottavana. Minna ei ehkä ollut maailman helpoin ihminen, hän osasi ihastuttaa ja vihastuttaa, mutta taatusti hän ei myöskään jättänyt ketään kylmäksi. Hänen persoonaansa, omistautumistaan rodulle ja kasvatustyölle arvostetaan suuresti. Liian varhainen kuolema jätti tuon työn häneltä kesken, mutta Rajalinjan nuorissa kasvateissa virtaa yhä veri kiihkeänä. Ajan ja muiden kasvattajien tehtäväksi jää nyt näyttää kuinka Minnan työ jatkuu tulevissa sukupolvissa.
Minna-ystävää ikävöiden ja omaisten kanssa surussa myötäeläen.
Paula Tiittanen